Eilen lauantaina
alkoi vaihtoni viimeinen viikko. Lähimmät vaihtokaverini lähtevät takaisin
kotimaihinsa huomenna, joten viikonloppu tarjosi viimeisen mahdollisen
ajankohdan toteuttaa suunnitelmiamme. Jo reilut neljä kuukautta meillä on ollut
puhetta käydä läheisellä vuorella, Esjalla. Esja on nähtävissä Reykjavíkin
keskustasta. Eilen saimme lopulta nämä puheet konvertoitua teoiksi ja
suuntasimme kohti Esjaa heti aamusta. Kuitenkin matkanteko oli myöhemmin esiin tulevista
syistä suhteellisen hidasta.
Matkasimme
bussilla numero kolme yliopistolta bussiasemalle Mjóddiin. Apuna reitin
suunnittelussa toimi jo aiemmin hyväksi koettu paikallisliikenteen oma sovellus,
jonka kautta myös lippujen osto kävi näppärästi. Saavuttuamme sinne huomasimme,
että edellinen kyyti Esjan juurelle oli lähtenyt aivan äskettäin, ja seuraava
lähtisi vasta puolentoista tunnin kuluttua. Tämän vuoksi päädyimme viettämään
aikaa varsin hurmaavassa Mjóddin ostoskeskittymässä, joka toi mieleen viime
vuosituhannen loppupuolen kuolevat lähiöostarit.
Viimein pääsimme jatkamaan
kohti päämääräämme. Bussi numero 57 jätti meidät aivan Esjan juurella sijaitsevan vaelluskeskuksen viereen. Kavereideni
muiden iltamenojen vuoksi meillä oli ainoastaan nelisen tuntia aikaa vaellella
ympäriinsä. Tämä oli kuitenkin aivan tarpeeksi, vaikka emme kerinneetkään
kavuta kuin reiluun kolmeensataan metriin. Valitsimme vihreän reitin, joka
jossain vaiheessa väärän käännöksen seurauksena vaihtui keltaiseksi. Kääntymispaikalta
jatkoimme eteenpäin astetta haastavampaa polkua, jotta pääsisimme nauttimaan ylhäältä
avautuvista maisemista kunnolla.
 |
| kuvassa kaksi kaveria |
Jälleen minut
yllätti se, että rinteillä kasvoi melkein kunnollista metsää. Polut olivat
suhteellisen jyrkkiä ja pääosin pienin, jalan alla luistavin kivin päällystettyjä.
Toisinaan reitti oli veden tai mudan peitossa tehden siitä entistä liukkaamman.
Saimme ylittää puroja useaan otteeseen. Aivan loppumetreillä oikaisimme yli
metrin levyisen puron yli käyttäen apuna kaatuneiden puiden runkoja.
Tuuli yltyi sitä
kovemmaksi, mitä korkeammalle pääsimme. Lopulta ylhäällä tuuli sen verran
kovasti, että jopa suorassa seisomiseen sai keskittyä. Mielestäni maisemat
olivat erittäin karut, mutta kauniit. Silti tuntuu siltä, että lähes kaikki
nyppylät alkavat muistuttaa ulkonäöllisesti toisiaan, enkä edelleenkään ymmärrä
kokemani pohjalta Islannin luontoa kohtaan harrastettavaa hypetystä. Toki täältä
löytyy täysin uniikkeja paikkoja, joiden näkeminen on ollut erittäin hieno
kokemus, jota en vaihtaisi pois. Kuitenkin kaipaan järvimaisemia, värejä
luonnossa sekä leudompaa tuulta.
